Pallontallaajat.net
Valikko

Reissun jälkeisiä tunnekuohuja

Heippahei!

Pikareissu manner-Eurooppaan tehty, enää seitsemän hassua työpäivää jäljellä ja alle kuukausi Suomeen paluuseen. Oli mahtava reissu ja teen tässä vielä tällä viikolla molemmista kaupungeista, Amsterdamista ja Brysselistä omat postauksensa, eli en nyt tässä postauksessa ruodi reissujen sisältöö. Sain sähköpostiin myös kyselyä siitä, voisinko postailla Brittien sisällä matkustamisesta ja siitä, miten tehdä se helposti ja halvalla, joten koitan tarttua myös tohon aiheeseen tällä viikolla vielä ja toivottavasti näistä postauksista on sitten jollekkin ehkä hyötyä jossain vaiheessa.

Nyt kuitenkin haluaisin kirjotella vähän vakavampaa asiaa tai siis kertoa muutamalla sanalla ensinnäkin mun kuulumisista viime kuukausina, kun tuntuu, että monella siellä on vähän semmonen käsitys, että elämä täällä on ollu pelkkää mahtavaa reissaamista ja unelmaduunin tekemistä. Toki se on ollut sitäkin, ja jos haluat elää siinä uskossa, että asia on pelkästään sitä ja elämä hymyilee Lauralle aina, kannattaa ehkä skipata tää postaus ja lueskella sit seuraavia postauksia, joissa hehkutan, kuinka siistejä paikkoja Amsterdam ja Bryssel oli, koska ne oli mahtavia ja mulla oli huippu reissu! Tässä postauksessa ei kuitenkaan puhuta reissujen mahtavuudesta vaan musta ja lisäks semmosesta kirjasta, jonka luin reissun aikana.

Koko tää pohdintaketju ja ajatus vähän tämmösestä syvällisemmästä postauksesta lähti siis liikkelle kun kävin Amsterdamissa tsekkaamassa The Body Worlds: The Happiness Project-nimisen näyttelyn, joka on siis vähän muunneltu versio Heurekassakin olleesta Body Worlds näyttelystä, jossa on tarjolla tietoa ihmiskehon anatomiasta ja fysiologiasta oikeilla ihmisruumilla höystettynä. Amsterdamin näyttelyyn tuotiin perusnäyttelyn lisäksi kuitenkin myös onnellisuus ja henkinen hyvinvointi-aspekti kaiken sen kehon fyysistä olemusta käsittelevän tiedon lisäks ja näyttely onkin tehty yhteistyössä The Happiness Project-kirjan kirjoittaneen Gretchen Rubinin kanssa. Ensinnäkin toi koko näyttely oli jokaisen euron arvoinen ja ihan mahtava. Se sai kylmien väreitten lisäks motivoitua ehkä vähän kertaamaan ekan vuoden anatomian kurssiakin, koska noitten hienosti esille tuotujen ruumiden myötä tajuaa viimeistään, että kyllä se ihmiskeho on vaan aika ihmeellinen ja siitä kannattaa pitää huolta. Eniten kuitenkin minua herätteli näyttelyn faktat siitä, millainen ihminen on onnellinen ja miten keho reagoi eri tunnetiloihin.

Kuva Body worlds:n omilta nettisivuilta

Oon tässä viime kuukausina joutunut itsekkin käsittelemään paljon tunteita, joita en oo koko pienen elämäni aikana joutunut kohtaamaan ainakaan näin isossa skaalassa kertaakaan; useamman rakkaan ystävän menettämistä yllättäen, sen herättämien tunteiden käsittelyä yksin, kaukana kaikesta tutusta ja turvallisesta, kyvyttömyyttä olla läsnä ja tukemassa ystäviä vaikeissa hetkissä tai toisaalta parhaissa hetkissä, toiseen maahan sopeutumista ja toisaalta nyt sen kaiken täällä Englannissa elämiseen liittyvän menettämiseen liittyviä tunteita, valtavaa yksinäisyyttä ja toisaalta uusien ihmissuhteiden luomista uudessa kulttuurissa, suurta motivaatioo, kun saa tehdä sitä, mistä tykkää ja ymmärtää vähän paremmin, mitä haluaa tulevaisuudeltaan. Noiden kaikkien asioiden ja tuhannen muun pienemmän asian pyörittely pienessä mielessä ei oo ollu helppoo ja ehkä ensimmäistä kertaa sitten murrosiän myllerrysten oon oikeesti reagoinu kaikkeen stressiin ja tunteisiin myös omalla kehollani ja tuo näyttely sai minut tajuamaan sen. Vaikka tietää, että jokainen kehon reaktio on varmasti ollut ihan normaali ja tavallinen, silti on ollu aika pelottavaa huomata, kuinka paljon tommoset asiat voi vaikuttaa kehoon ja hyvinvointiin. Luulen, että mun voimakkaiden reaktioiden taustalla on ollut pitkälti myös se, että kun niitä tunteita ei täällä oo päässy käsittelemään itselle luonnollisimmalla tavalla. Mulle se on aina ollu ystävien kanssa jutteleminen ja asioiden puiminen omalla äidinkielellä puhumalla.

Joka tapauksessa edistystä on tapahtunut, tunteet alkaa tasoittua ja luottamus omaan kehoon palata. Jokainen pieni vastoinkäyminen ei tunnu enää maailmanlopulta ja toisaalta annan itselleni luvan olla kiukkuinen myös pienistä asioista, vaikka käsitys siitä, minkä takia kannattaa kiukutella tai pahottaa mielensä on muuttunut varmasti. Myös tunne siitä, että mulla ei sais olla paha mieli, koska muilla on varmasti hankalampaa kun mulla täällä; enhän itse nähnyt tai kokenut esimerkiksi Jämin tapahtumia tai saanut kuraa niskaan perheeltäni kertoessani, että haluan lähteä ulkomaille on helpottanut; myös mulla saa olla negatiivisia tunteita, vaikka mun elämä ei oiskaan se paskin kaikista tai edes lähellä sitä.

Hankalampaa viime aikoina mulle on kuitenkin ollu nimenomaan positiivisten tunteiden käsittely. Myös Euroopan matkaan lähtöä varjosti se ajatus, että viime aikoina, mitä paremmin mulla on menny ja mitä hauskempaa ohjelmaa on ollu kalenterissa, sitä isompi pudotus on sen jälkeen seurannut ja sitä suurempi on ollut mun huono omatunto siitä, että mulla oli hauskaa ja mä nautin elämästä. Oon täällä blogissakin kovasti hehkuttanut reissujani ja tekemisiäni ja todella nauttinut niistä, mutta sit on iskeny aina se huono fiilis, jota en sitten täällä oo enää jakanutkaan. Tiedän, tyhmä ajatus, mutta kaikesta järkiajattelusta huolimatta mun ajatukset on pitkälti menny niin, etten saisi nauttia elämästä ja pitää hauskaa, jos en voi jakaa sitä hauskaa Miran ja Natalian kanssa ja että on ihan turha pitää hauskaa, jos en voi kertoo siitä tytöille ja on epäreilua, että mulla on hauskaa, koska tytöillä ei enää ainakaan täällä maanpäällä oo hauskaa.  Mutta kun tarkemmin ajattelen, niin Mira ja Natsku ois ollu ehkä tän planeetan viimeset ihmiset, jotka ois pahottanu mielensä siitä, että joku muu tekee jotain hauskaa ja ne ois ollu niin vihaisia, jos ne sais tietää, että lopetin kaiken mukavan sen takia, että se ehkä johtaa tunteisiin, joita ei oo niin helppo käsitellä.

Voinkin sanoa, että oli hyvä tuuri, että säästökuurista huolimatta päätin, että tuon näyttelyn jälkeen ostan Rubinin kirjan. Luin sen sitten matkapahoinvoinnista huolimatta parissa päivässä bussimatkojen ja hostellinaapureiden unettomuutta aiheuttaneiden bileiden aikana. Kirjan myötä tajusin, ettei tarvitse olla ihan pohjalla, kun saa alkaa tavotella parempaa ja onnellisuutta saa tavoitella kuka vaan, koska vaan ja lähtötilanteesta riippumatta. Onnellisuus ei myöskään ole mikään yleismaailmallinen tunne, vaan jokaisen onni kostuu eri osista ja asioista. Mun mielestä kirja oli tosi hauskalla tavalla kirjotettu ja oivaltava, mutta samalla sopivan kevyttä luettavaa ja herätti ajattelemaan kuitenkaan ahdistamatta tai painostamatta tekemään jotain. Se herätti monenmoisia ajatuksia siitä, miten itse voi kasvattaa omaa hyvinvointiaan ilman ihmeitä tai mitään suurta muutosta. Tärkein oivallus mulle oli ehkä se, että vaikka olisi onnellinen, aina voi yrittää olla vähän onnellisempi ja siinä matkalla tulee varmasti takapakkeja; onnea tuovat asiat ei aina tunnu hyviltä ja hyviltä tuntuvat asiat ei aina tuo onnea.

Tämmöstä syvällisempää ajatuksen juoksua ja pohdintaa tänään, nyt yöunille ja kohti uusia haasteita näitten muutaman paljon ajatuksia herättäneen lainaukseen myötä.

“The days are long, but the years are short.”  
 
“One of the best ways to make yourself happy is to make other people happy. One of the best ways to make other people happy is to be happy yourself.”
 
“It’s about living in the moment and appreciating the smallest things. Surrounding yourself with the things that inspire you and letting go of the obsessions that want to take over your mind. It is a daily struggle sometimes and hard work but happiness begins with your own attitude and how you look at the world.” 
 
“It’s easy to be heavy; hard to be light.” 
Rakkaudella,
Laura
Edellinen viesti Seuraava viesti

Saatat myös pitää näistä

Ei kommentteja

Jätä vastaus